Sivut

torstai 18. helmikuuta 2016

Hyvää syntymäpäivää

ps. rakastan sua.

Moikka emo! Ihan ensiks, mulla on ainakin nääääin kova ikävä sua. Oikeestaan halusin vaan tulla toivottamaan sulle hyvää synttäriä ja kertoa samalla, että mulla on kaikki hyvin. Meillä kaikilla on kaikki hyvin. Mä toivon, että sullakin on.

Mä oon oikeasti yrittänyt ihan tosissani pitää Dellasta yhtä hyvää huolta, kuin sä pidit musta.. niin ja kyllä mä olen kattonut ton ihmisenkin perään ja puskenut sitä parhaani mukaan eteenpäin, just niin kuin mä lupasin sulle. Oon mä tietysti yrittänyt kattoa vähän Pepinkin perään, mutta siinä ei oo paljo vahtimista.

Mut ei mulla oikeestaan ollut mitään tärkeetä asiaa, halusin vain tulla moikkaamaan ja toivottamaan sulle maailman parasta yhdeksänvuotis syntymäpäivää sinne jonnekkin. Rakkaudella, sun Nuunuu

tiistai 16. helmikuuta 2016

Puolitoista vuotta

Nuppelillakin on vähän ikävä.

Minulla on edelleen valtava ikävä omaa läskitassuani. Ikävä sen upeita silmiä ja rauhallista olemusta. Ikävä koko koiraa.

Tänään on helmikuun kuudestoista. Jollekin se on päivä siinä missä muutkin päivät ovat. Minulle se on päivä, jolloin Bellan kuolemasta tuli kuluneeksi puolitoista vuotta. Pysähdyn aina välillä miettimään, miten asiat olisivat, jos Bella olisi vielä täällä huiskimassa iloisella hännällään sinne ja tänne. Puolitoista vuotta on pitkä aika. Siitäkin huolimatta musta tuntuu siltä, kuin olisin vasta eilen nähnyt hömppäotukseni viimeistä kertaa.

Tuijotan Dellaa silmiin ja ajattelen, miten paljon samanlaisia tapoja sillä on kuin Bellalla oli. Tai ehkä ajattelen ne vain samanlaisiksi, koska Bella ei ole enää täällä tekemässä niitä. Ne tavat pitävät mut kuitenkin tiukasti kiinni Bellassa.

Ylihuomenna olisimme juhlineet Bellan yhdeksänvuotissynttäreitä. Se olisi saanut ison synttärikakun ja kasan grillattuja kananugetteja, sillä niitä se rakasti. Seitsemän viikon päästä mä olen ollut yhdeksän vuotta koiran omistajana. Se on vähän alle puolet elämästäni. Välillä mä mietin, mikä sai mut valitsemaan tämän tien. Vastaus on kuitenkin joka kerta sama -koska mä rakastan tätä. Lopulta en vaihtaisi päivääkään pois. Jos jotain olisin yhdeksän vuoden aikana voinut tehdä tosin, olisin hankkinut minulle ja Bellalle enemmän aikaa.

Kahdeksan ja puolivuotta sitten perustin ensimmäiset kotisivut. Bellan sivut. Olen tehnyt tätä pian yhdeksän vuotta. Ehkä se on se suurin syy, miksen osaa tai pysty lopettaa, vaikka postaustahti ei ole ollut aikoihin enää samanlainen kuin pari vuotta sitten.

Bella oli syy siihen, miksi mä aikoinani aloitin tämän. Se on edelleen syy siihen, miksi mä jatkan tätä. Vuonna 2007 perustin ensimmäiset kotisivut Bellalle. 2008 mukaan astui Peppi, jolloin nimikin vaihtui Bellan kotisivuista - Huiskuhäntämme Bella & Pepppiina:an. Vuonna 2009 siirryin suntuubista websiin. Puolenvuoden kuluttua mukaan astui ensimmäinen (treeni)blogi, joka vaihtui vuonna 2010 vuodatuksesta nykyiseen osoitteeseensa ja alkoi toimittaa kotisivujen kuulumisosion virkaa. Samaan aikaan Nekku täydensi Huiskuhäntämme lauman... ja siitä se sitten vähitellen johti aina tähän pisteeseen asti. Mahtaako blogin nykyisistä lukijoista löytyä enää ketään, kuka olisi seurannut meitä ihan vuodesta 2007 lähtien?

maanantai 15. helmikuuta 2016

Hyvänmielenkoira


Kahdeksan kuukauden aikana Dellasta on tullut iso osa tätä laumaa. Se on se hyväntuulinen pikkukoira, joka on aina iloisella mielellä, viuhtomassa pikkuista häntäänsä sinne ja tänne. Se jaksaa innostua mistä vaan ja koska vaan. Se on vähän kuin sellainen hyvänmielenkoira. Riittää, että katsot sen pientä vaaleanpunaista virnistystä, etkä voi muuta kuin yrittää hymyillä mukana. Della on, oikeasti, ehkä sympaattisin otus, jonka tiedän.

Della on täällä olonsa aikana tehnyt enemmän tuhoja, kuin yksikään muu koira. Se on järsinyt pilalle lukemattoman määrän (äitini) kenkiä. Jyrsinyt tapettia, listojen reunoja ja pöydänjalkoja. Raapinut yhden oven täyteen pikkuisia kynnenjälkiä. Ja siitäkään huolimatta sille ei voi lopulta muuta kuin hymyillä. Tihutyöt ovat onneksi jääneet aikalailla taka-alalle, vaikka kengät kuin kengät maistuvatkin edelleen ihan mahdottoman hyvältä pikkuisissa hampaissa.

Della muuten aloitti viime viikon torstaina ensimmäiset juoksunsa. Kai se on nyt vähän niin kuin virallisesti teini.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Tämmönen tää mun uus nokka nyt on


Tässä tää mun nenä nyt ois. Mun mielestä se on ihan kiva... ainakin sen saa paremmin rullalle, kuin edellisen nokan. Sitä paitsi, mä olen kuulemma ihan hurjan söpö tän nenän kanssa. T: Nekku

maanantai 1. helmikuuta 2016

Levyepiteelikarsinooman voittanut

Tästä kaikki sai alkunsa. Näin alkoi viikkoja ja taas viikkoja kestänyt taistelu. Painajainen. Tämän takia jouduin tekemään vaikeita päätöksiä. Tämän takia kannoin valtavaa taakkaa harteillani. Sellaista taakkaa, jonka alle olisin voinut musertua hetkenä minä hyvänsä. Olen aloittanut tämän tekstin kirjoittamisen ensimmäisen päivystys reissun jälkeen, joten pahoittelen jo etukäteen sekavaa tekstiä.

"En haluaisi kirjoittaa tätä tekstiä, sillä mä en tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Missään ei ole enää mitään järkeä, en tiedä onko koskaan ollutkaan. Kaiken piti olla ihan hyvin. Kaikki oli pitkästä aikaa ihan hyvin. Dellan tulon jälkeen mä olen pystynyt elämään ainakin joitakin päiviä ilman sitä armotonta tuskaa sisälläni, jonka Bellan kuolema jätti. Mä olen taas siinä pisteessä, etten pysty hengittää. Kurkkua kuristaa jatkuvasti. Kyyneleet täyttävät silmät kerta toisensa jälkeen. Mun sydän murtuu joka ikinen kerta, kun mä vain vilkaisenkin mun maailman parasta Nuhvelia. Sitä Nuhvelia, joka piti mut kasassa. Sitä Nuhvelia, jota ilman mä en olisi luultavasti koskaan selvinnyt Bellan kuolemasta. Juuri nyt mä en tiedä mitä ajatella. En enää tiedä mikä on totta ja mikä ei. Mihin uskoa. Miten kaikki voi muuttua vain yhdessä päivässä?... Vahvimmatkin muurit ovat kai tehty sortumaan.

Kolme viikkoa kestäneestä painajaisesta tuli totta. En edes tiedä mistä aloittaisin, mitä kertoisin tai mitä sanoisin. Olo on tyhjä. Lykkäsin tämän tekstin kirjoittamista, sillä kirjoittaminen tekee kaikesta totta. En halua uskoa tämän olevan sitä. Tämä ei voi olla sitä.


Kaikki alkoi kolme viikkoa sitten, torstai - iltana (lokakuussa 2015), joka vietettiin päivystävän eläinlääkärin vastaanotolla. Taas. Nekku nukkui tuttuun tapaan lempipaikassaan, keittiönpöydän alla. Se oli hetki sitten järsinyt luuta onnellisena, mutta nyt huomasin sen kuonon alla verta. Käteni alkoivat välittömästi täristä ja sydän hakata siihen tahtiin, että sen lyönnit olisi voinut kuulla ainakin kilometrien päähän. Nekku läähätti kuumuuttaan, sen kieli roikkui ulkona suusta ja siitä nokkui verta. Sekunninsadasosassa olin käynyt mielessäni läpi kaikki kauhukuvat aina purrusta kielestä sisäiseen verenvuotoon. Nieleskelin kyyneleitä ja haukoin henkeä. Kädet täristen aloin nostelemaan sen huulia ylös ja tunkemaan sormia kurkkuun. Vasemmanpuoleisen ylähuulen alle kurkistamisen jälkeen ei ollut enää epäilystäkään mistä veri oli tullut. Nekun yläkulmahampaan kohdalle oli ilmestynyt reilu kahden sentin kokoinen, todella ilkeän näköinen, verta vuotava patti, joka tarkemman tutkimisen jälkeen näkyi myös ulospäin turvotuksena. Päässäni heitti. Mulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, mikä tuo kammottava möykky sen suussa oli, mistä se oli tullut ja ennen kaikkea miksi se oli tullut.

Ensimmäinen asia, jota ajattelin oli, että se on saatava eläinlääkärille heti. Ei hetkenpäästä, ei huomenna vaan just nyt. Ensimmäinen päivystävä eläinlääkäri ei suostunut ottamaan meitä vastaan, sillä kyseessä ei ollut mikään hätätilanne, eikä Nekun vointi ollut muuten (verta vuotavaa, hirveän kokoista lihanpalaa ikenessä lukuun ottamatta) mitenkään huono. Tiesin kuitenkin, että jos en saisi näytettyä sen suuta ammattilaiselle, en tulisi nukkumaan tulevana yönä tuntiakaan. Seuraavasta päivystävästä numerosta vastasi todella ystävällinen nuori eläinlääkäri, joka lupasi vilkaista Nekun suuhun. Olin kiitollinen ja helpottunut, että meidät suostuttiin ottamaan vastaan.

Niin me pakattiin Nekku autoon ja lähdettiin ajamaan yötä vasten kohti päivystävää eläinlääkäriä, joka arveli patin olevan joko ienkasvain tai tulehdus (hammasjuuripaise). Olin helpottunut, sillä Nekku ei ollut hengenvaarassa. Oikeastaan en osannut edes pelätä tulevaa. Ajattelin vain, että viikon päästä se on kuin uusi koira, kun tulehtunut hammas on saatu poistettua. Saimme mukaan kasan antibiootteja ja tulehduskipulääkkeitä. Mulla ei ollut, eikä ole edelleenkään minkäänlaista käsitystä siitä, koska ja miten patti sen suuhun ilmestyi. Nekku oli käynyt kolme viikkoa ennen tapahtunutta eläinlääkärin tarkistuksessa, jossa kaikki (suu mukaan lukien) oli täysin kunnossa. Nekku ei myöskään ollut millään tavalla kipeä tai ainakaan se ei näyttänyt mitään kivun merkkejä. Se söi ja joi täysin normaalisti.

Viikonlopun jälkeen soitettiin Animagiin, entiseen Mai-Vettiin, jonne saatiin aika seuraavan viikon perjantaiksi. Patti / "tulehtunut hammas" oli tarkoitus poistaa silloin. Sen sijaan, että patti olisi poistettu ja Nekku olisi taas elämänsä kunnossa ja mä olisin voinut taas hetkeksi unohtaa tän kaiken panikoimisen, jouduinkin palaamaan kotiin sellaisten uutisten kanssa, joita en osannut pahimmissa painajaisissanikaan odottaa. Nekun suussa olevasta kasvaimesta (kyllä, kasvaimesta) otettiin vain koepala, koska se ei ollut "normaalin" näköinen. Tuloksia voisi kysyä seuraavalla viikolla. Eläinlääkäri käski valmistautua huonoihin uutisiin.. niin mihin huonoihin? Tuo koirahan on päällepäin elämänsä kunnossa, oma iloinen itsensä. Eihän siinä ole mitään vikaa, eihän? En halunnut käsittää tai uskoa kuulemaani. Toivoin vain kädet ristissä kaiken olevan hyvin. Ajattelin, että tässä on vain tapahtunut joku iso väärinkäsitys. Halusin vain sulkea korvani ja unohtaa kuulemani. Unohtaa ettei mitään olisi koskaan tapahtunutkaan.

Eläinlääkäri soitti seuraavan viikon torstaina. Sieltä se sitten tuli. Tieto, jota en koskaan, en milloinkaan olisi halunnut kuulla. Tieto, joka vei maan jalkojeni alta, puristi rintani kasaan. Pahanlaatuinen suukasvain. Levyepiteelikarsinooma. Tähän eläinlääkäri oli käskenyt viikko sitten valmistautumaan, mutta en ollut valmis, en todellakaan. Kasvain on kuitenkin sellaista laatua, että sen ei pitäisi lähettää etäpesäkkeitä. Leikkaus voisi pelastaa Nekun hengen. Kyse ei ole kuitenkaan mistään pienestä leikkauksesta, vaan leikkauksesta, joka tulisi vaatimaan leukaluun osittaista poistoa.

Miten tästä jatketaan? En tiedä, tällä hetkellä en osaa sanoa tämän enempää. Me varataan maanantaina aika Veikkolaan, Anidenttiin, jossa käydään kuvauttamassa Nekun pää ja varmistamassa ettei kasvain ole levinnyt muualle kehoon. Sen jälkeen mietitään mahdollista leikkausta. Toivon vain koko sydämeni pohjasta, että osaan tehdä sellaisen päätöksen, joka on oikein Nekulle. Koiralle, joka pelkää eläinlääkäreitä kuollakseen.

Nekku on pysynyt vierelläni silloin, kun mulla on ollut vaikeaa, kun maa on kadonnut jalkojeni alta. Se on ollut suojamuurini Bellan kuolemasta lähtien. Nyt on kai mun vuoro olla sen suojamuuri. Taistella mukana sen taistelussa. Olen sen velkaa sille. Olen velkaa paljon enemmän. En aio luovuttaa tai lakata toivomasta parempaa huomista. Toivon, että jotain on vielä tehtävissä. En ole vielä valmis luopumaan Nekusta. Toivon koko sydämeni pohjasta, että me voidaan muistella tätä vielä vuosienkin päästä vain yhtenä voitettuna esteenä yhteisellä matkallamme. Toivon sitä todella. Paranethan Nekku, paranethan?

Mä en tiedä mitä pahaa mä olen tehnyt tai mitä pahaa mun koirat ovat tehneet ansaitakseen tämän kaiken. Tällä hetkellä tunnen itseni maailman huonoimmaksi koiranomistajaksi. Epäonnistujaksi. Nekku on vasta viisi vuotta ja yksitoista kuukautta. Sillä on vielä koko elämä edessään. En ymmärrä. En halua ymmärtää. Maailma on niin tavattoman julma ja epäreilu paikka." -Näin kirjoitin marraskuussa 2015. Mun oli tarkoitus julkaista yllä oleva teksti heti sen kirjoitettuani, mutta en julkaissut, sillä en ollut vielä valmis kohtaamaan todellisuutta. Alla oleva teksti on kirjoitettu tammikuussa 2016.

Mulla oli edessä uskomattoman raskas päätös leikkauksen ja leikkaamattomuuden välillä. Pelkäsin valitsevani väärin. Tekeväni sellaisen ratkaisun, joka ei olisi Nekulle oikein, joka tuottaisi sille vain kipua ja tuskaa, joka pitkittäisi vain väistämätöntä. En halunnut olla itsekäs, enkä valita leikkausta vain siksi etten ollut vielä valmis päästämään irti pienestä taistelijastani. Luun poisto kuulostaa ihan älyttömältä, suoranaiselta kidutukselta otukselle, joka ei ymmärrä miksi sille tehdään niin. Otukselle, jolle et voi vain sanoa "tämän jälkeen olet terve". En ollut kuitenkaan vielä valmis luovuttamaan. En kaiken sen jälkeen, mitä Nekku on eteeni tehnyt.

Nekun kasvaimesta koepalan ottanut eläinlääkäri tuntui olevan kovasti leikkausta vastaan. Tai sellainen kuva mulle siitä jäi. Koepalan ottaneen eläinlääkärin sanat kuultuani sanoin isälleni, että me ei varmasti lähdetä siihen, ettei me varmasti ruveta leikkelemään sen kuonoa. Nekun ei todellakaan tarvitsisi kärsiä, sen ei kuulu kärsiä. Se on ansainnut paljon parempaa. Koepalan tulokset tulivat ja tekivät painajaisesta todellisuuden. Olin lopussa. Kyynelille ei tullut loppua ja painolasti harteillani kasvoi ja kasvoi. Tieto lisäsi tuskaa. Ensimmäistä kertaa mä en todellakaan tiennyt, mitä tehdä. Saimme Animagista Anidentin yhteystiedot, jonne voisimme soittaa, jos jostain syystä päätyisimme leikkaukseen. Päässäni kaikuivat lääkärin sanat elinajan odotteesta: "viikkoja, korkeintaan kuukausi tai kaksi, riippuen kasvaimen laadusta".

Pitkän harkinnan jälkeen isäni varasi lopulta ajan Anidenttiin, jossa oli tällaisiin vaivoihin erikoistunut eläinlääkäri. Lääkäri, joka pystyisi leikkaamaan Nekun. En halunnut vielä luovuttaa, en ollut valmis heittämään hanskoja tiskiin ja katsomaan vierestä, miten mun maailman paras pieni Nuhveli tulisi vähitellen hiipumaan. Hoito olisi kaksi osainen, se sisältäisi kuvauksen ja leikkauksen. Mahdollisen täydellisen kirurgisen poiston jälkeen Nekun ennuste olisi erinomainen. Tieto siitä, että jotain olisi ehkä vielä tehtävissä piti mun jalat tukevasti maassa.

Halusin lähteä jatkotutkimuksiin, sillä meillä ei ollut tässä vaiheessa enää mitään menetettävää. Varasimme ajan kartiokeilatietokonetomografiatutkimukseen, eli toisin sanoen kallon 3D kuvauksiin. Tarkoituksena oli selvittää, ettei kasvain ole levinnyt leukaluuhun tai lähettänyt etäpesäkkeitä muualle elimistöön. Saimme ajan keskiviikoksi, 25.11.2015.

Anidentissä Nekun kallo 3D kuvattiin, sen suusta ja keuhkoista otettiin röntgenkuvat, sen vatsaontelot ultrattiin, siltä otettiin kaulan imusolmukkeista ohutneulanäyte ja sen verinäytteet tutkittiin. Kaikki tämä, jotta pystyttiin poissulkemaan kasvaimen levinneisyys ja mahdolliset etäpesäkkeet. Nekun verikokeen tulokset olivat priimaa, se sai kehuja vahvasta ja puhtaasta sydämestä, sen keuhkot olivat puhtaat eikä ultrauksessa löydetty mitään poikkeavuuksia. Kallon 3D kuvien & suun röntgenkuvien avulla voitiin poissulkea kasvaimen levinneisyys leukaluuhun.

Kasvain todellakin oli vain pinnassa, eikä se ollut levinnyt leukaluuhun asti, mikä tarkoitti sitä, että leikkaus voitaisiin toteuttaa. Nekku oli kaikin puolin kunnossa. Ainut vika, mikä siinä oli, oli kasvain sen suussa. Jollain tapaa olin todella huojentunut, vaikka tiesin, että tuleva päätös ei tulisi olemaan helppo, mutta se loi toivoa. Meillä oli toinenkin vaihtoehto. Leikkaus. Kasvain ei ollut automaattinen kuolemantuomio.

Kurkkuuni nousi suunnaton pala, kun eläinlääkäri sitten alkoi näyttämään mistä kohtaa luuta tulisi poistaa. Kaikki ylhäältä edestä ja kaikki vasemmalta puolelta lähtisivät pois. Kokonaan. Hetki sitten ollut valtava helpotus haihtui samantien pois. En pystynyt käsittämään, miten joku voisi muka selvitä noin isosta leikkauksesta kärsimättä ja pärjätä tulevaisuudessa vain puoliskalla yläleualla. Olin ihan suunnattoman peloissani tulevasta. Päässäni pyöri enemmän kysymyksiä, kuin koskaan ennen. Mieltäni rauhoitti kuitenkin eläinlääkärin sanat siitä, että he eivät tee sellaisia leikkauksia, jotka invalidisoisivat koiran.

Eteeni oli lyöty vaihtoehdot leikkauksesta sekä leikkaamatta jättämisestä. Enää oli tehtävä vain se vaikea päätös. Tiedän, että moni olisi valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon. Tiedän, että kovinkaan moni ei olisi lähtenyt siihen, mihin me päätettiin lähteä. Luulin aiemmin tehneeni päätöksen, todellisuudessa se päätös oli kaukana oikeasta.

Vaikka olin aiemmin ollut sitä mieltä, että Nekkua ei leikata, aloin hiljalleen kallistumaan leikkaukseen. Pelkäsin ihan tajuttomasti tekeväni väärin, joutuvani näkemään rakkaimpani kärsimässä vain siksi, koska minä päätin, että se leikataan. Koko muu perhe oli leikkauksen kannalla. Mä epäilin. Epäilin, koska olen joutunut katsomaan koiraa, jonka silmät ovat täynnä tyhjyyttä, täynnä kipua. En halunnut nähdä Nekkua samanlaisena. Raskainta tästä kaikesta teki se, että lopullinen päätös oli yksin mun vastuullani. Jos mä olisin sanonut ettei sitä leikata, sitä ei olisi leikattu. Päätin kuitenkin toisin. Päätin yrittää, päätin olla luovuttamatta ja ennen kaikkea päätin olla kuuntelematta muiden mielipiteitä, tehdä just sellaisen päätöksen, mikä oli mun mielestä oikein, mikä tuntui musta oikealta.

Viikon päästä jatkotutkimuksesta Nekun ohutneulanäytteiden tulokset saapuivat englannista ja ne(kin) olivat täysin puhtaat, mikä tarkoitti sitä, että Nekku olisi täysin valmis leikattavaksi. Mitä nopeammin se pääsisi leikkaukseen, sen parempi. Tässä vaiheessa en ollut vieläkään varma lopullisesta päätöksestäni, vaikka ääni takaraivossa huusikin yhä lujempaa valitsemaan leikkauksen. Lähetin eläinlääkärille sivullisen kysymyksiä. Kysyin samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen. Tuleeko Nekku kärsimään leikkauksesta? Tunteeko se kipua? Miten se pystyy elämään leikkauksen jälkeen? Tehdäänkö tällaisia leikkauksia usein? Kannattaako Nekku leikata? Vastaukset saivat mut varmistumaan siitä, että olen tekemässä oikean päätöksen. Nekku leikattaisiin 9.12.

8.12 tuli nopeasti, liian nopeasti. Pelkäsin edelleen tekeväni väärän päätöksen. Pelkäsin, että jokin menisi pieleen, että Nekku jäisi sille matkalle. Lähdimme isäni kanssa kolmelta aamuyöllä ajamaan kohti Anidenttiä, jotta ehdimme perille seuraavaksi aamuksi. Onneksi Nekku rakastaa autoilua, joten matka oli sille varsin mieluinen.

9.12 saavuimme Anidentin pihaan. Mun kädet tärisivät suunnattomasti, kun yritin saada Nekun vielä pissaamaan, mutta se vain veti Nekkumaiseen tapaan takaisin autolle ja löi jarrut pohjaan heti, kun se tajusi mihin me oltiin taas tultu. Silloin pala nousi kurkkuuni. Nieleskelin kyyneleitä. Mietin mitä ihmettä mä olin tekemässä? Mieleni teki napata koira kainaloon ja lähteä suorintatietä takaisin kotiin, unohtaa koko kasvaimen olemassa olon ja sen, että edes harkitsin leikkausta. Nekku ei selvästikään halunnut tätä. Se ei halunnut astua varpaallaankaan sisään. Kantaessani Nekkua kohti ulko-ovea kysyin isältäni vielä viimeisen kerran, halutaanko me tätä varmasti. Halutaanko me, että se leikataan. Jos totta puhutaan, en tiedä halusinko enää siinä vaiheessa mitään muuta kuin kääntyä Nekku kainalossa takaisin kotiin.

Me oltiin kuitenkin tultu tähän asti. Me oltiin mietitty päätöstä viikkoja ja taas viikkoja. Siitä asti, kun tieto pahanlaatuisesta kasvaimesta tuli. Harkittu ja harkittu, uudestaan ja uudestaan. Päätöstä ei tehty yhdessä illassa, eikä yhdessä yössä. Se vaati paljon asioiden listaamista, se vaati paljon voimia. Tähän oltiin kuitenkin tultu. Näin oli päätetty ja näin tehtäisiin.

Hammasta purren ja kyyneleitä nieleskellen kannoin Nekun sisälle, jossa se sai onneksi aika pian rauhoittavan lääkkeen. Nekku oli saanut edellisenä iltana pahoinvoinnin estolääkkeen, sillä rahoittavalääke aiheuttaa usein huonovointisuutta, Nekku ei kuitenkaan oksentanut. Lääke sai vaikuttaa melkein tunnin. Sen ajan Nekku makasi mun sylissä ja mä rapsutin sitä ja mä juttelin sille. Odotellessamme lääkkeen vaikutusta, saimme vaihtaa leikkaavan eläinlääkärin kanssa vielä muutaman sanan ja jutella päivän kulusta. Kysyimme vielä kerran ne samat kysymykset, kuin viikko sitten. Vastausten jälkeen olin taas varma siitä, että tämä oli oikea päätös. Muuta päätöstä ei ollut olemassakaan. Oli vain tämä. Leikkaus ja terve, kivuton Nekku. Siihen me tähdättiin. Nekku lähti eläinlääkärin matkaan silmät lautasenkokoisina rauhoittavasta kipulääkkeestä vailla tietoa tulevasta. Tiesin, että Nekku on nyt hyvissä käsissä. Tiesin, että se ei voisi olla paremmissa käsissä.

Alkoi tuskainen odottaminen, sillä leikkauksen kestoksi oli arvioitu noin kolme tuntia, jos mitään yllätyksiä ei tapahtuisi. Minuutit kuluivat hitaammin kuin koskaan aikaisemmin. Kolme tuntia pelkäämistä sydän kurkussa on paljon. Se vaatii voimia ja uskomatonta tahdon voimaa. Toivoin, ettei isän kännykkä soisi ennen yhtä, ja joka kerta kun se soi sydämeni hyppäsi kurkkuun. Pelkäsin, että jotain sattuisi.

Puhelin ei onneksi soinut, ei ennen puolta yhtä, jolloin isäni sai soiton, että leikkaus on onnistunut, mutta Nekku pidetään vielä jonkin aikaa nukutettuna ja iltaan asti kiputipassa. Se ei haitannut, sillä tiesin, että mitä kauemmin Nekku saisi olla heräämössä, sitä paremmin se toipuisi. Olin huojentunut. Odotin Nekun näkemistä kuin hullu (tiedättehän sen tunteen mahassa, kun olet menossa katsomaan koiranpentuasi ensimmäistä kertaa kasvattajan luo..mulla oli aivan samanlainen tunne), vaikka samalla mielessäni pyöri kauhukuvat runnotusta ja verisestä nokasta. Koirasta, joka huutaa kipuaan. Eihän se tietenkään ollut mahdollista, sillä Nekku oli kokoajan kiputipassa ja siitä huolehdittiin hyvin.

Me odotettiin ja odotettiin ja odotettiin. Minuutit ja tunnit jatkoivat matelemista. Kello oli seitsemän illalla, kun meidät vihdoin kutsuttiin sisälle. Kävimme vielä hoitajan kanssa kotihoito-ohjeita läpi ja leikannut lääkäri avasi meille leikkauksen kulkua ja näytti vielä leikatun suun röntgenkuvat. Kasvain oli saatu poistettua kokonaan ja sen ympäriltä oli saatu riittävästi tervettä kudosta pois. Nekku oli kuulemma ollut koko ajan tosi rauhallinen ja reagoinut lääkkeisiinkin juuri oikealla tavalla. Leukaluun pala lähetettiin vielä eteenpäin tutkittavaksi, jotta voitaisiin varmistaa, että leikkauspinta on täysin puhdas.

Hetken aikaa juteltuamme sain sitten vihdoin kysytyksi, että: "Miltä se nyt sitten näyttää? Onko sen kuono kamalan turvoksissa?" Mielessäni edelleen ne kauhukuvat täysin runnotusta nokasta ja kipeästä koirasta. Eläinlääkäri kehotti meitä itse katsomaan ja johdatti meidät heräämöön, jossa Nekku nukkui vieläkin. Se näytti niin tavattoman pieneltä maatessaan siellä, mutta se näytti Nekulta. Juuri siltä Nekulta, joka me aamulla sinne jätettiin. Juuri siltä hömelöltä lurppahuuliselta otukselta. Se oli juuri se sama suloinen Nekku. Sen kuono oli vähän kuopalla, mutta se ei haitannut.

Nekku nosti päätään ylös ja reagoi jonkin verran ääneeni, vaikka sen silmät seisoivat edelleen päässä ja se oli opiaateista ihan sekaisin. Hoitaja sanoi, että se on luultavasti vasta seuraavana aamuna jaloillaan. Isä lähti hoitamaan paperi juttuja ja mä jäin rapsuttelemaan Nekkua. Saatiin ohjeeksi huolehtia siitä, että Nekulle ei tule kotimatkalla liian kylmä tai liian kuuma. Mua suoraan sanottuna hirvitti tuleva kuuden tunnin ajomatka. Miten ihmeessä me osataan pitää se oikeassa lämpötilassa? Entä jos se lakkaa hengittämästä? Mitä jos..? Entä jos...? Pelkäsin ihan tajuttomasti, että kotimatkan aikana tapahtuu jotain, eikä kukaan ole auttamassa.

Puoli kahdeksalta olimme vihdoin valmiita lähtemään. Hoitaja ehdotti, että kokeillaan vielä, jos se vaikka nousisi itse vähän ylös. Muutama huikkaus ja vihellys, sekä sanat "lähdetäänkö autolla? Mennään kotiin!" - saivat Nuhvelin hyppäämään salamana pystyyn ja hoipertelemaan omin pikkutassuin hurjaa vauhtia kohti ulko-ovea. Opiaatitkaan eivät saaneet sitä niin sekaisin, etteikö se olisi ymmärtänyt mitä "mennään autolla" tarkoittaa. Nekku oli enemmän kuin valmis lähtemään kotiin. Me kaikki taidettiin olla.

Autossa kaikki viikkoja ja taas viikkoja kannettu taakka purkautui kyyneliin. Olin nieleskellyt niitä viikkoja. Pakottanut itseni olemaan vahva, koska Nekku tarvitsi mua sellaisena. Olin helpottunut, vaikkakin edelleen suunnattoman peloissani, sillä en osannut sanoa siinä vaiheessa oliko päätös oikea. Alkumatka sujui rauhallisesti ja Nekku nukkui onnellisena takapenkillä vieressäni. Jossain vaiheessa se alkoi käydä hirmu levottomaksi ja mulle iski samantien paniikki. Onko sillä liian kuuma, kun se noin läähättää? Laskettiin auton lämpötilaa, mutta läähätys jatkui edelleen. En tiennyt läähättikö se stressiä, lääkkeitä vai kuumuutta. Entä jos sillä ei ollutkaan kuuma ja auton lämpötila onkin oikeasti liian kylmä? Pysähdyttiin käyttämään sitä ulkona, mutta se vain veti Nekkumaiseen tapaan takaisin autoon, joten jatkettiin matkaa. Vaihdettiin Nekun kanssa takapenkiltä etupenkille, jossa se rauhoittui samantien. Ilmeisesti se oli vain rauhaton sen takia, että se oli koko ajan halunnut vain eteen istumaan.

Loppumatka sujui rauhallisesti ja kotona oltiin yöllä. Meidän oli tarkoitus pitää koirat erillään vielä yön yli, mutta Della kuuli meidän äänet ja rupesi raapimaan vimmatusti huoneenovea, jossa se oli nukkumassa. Päästettiin se sitten lopulta varovasti tervehtimään Nekkua, vaikka sillä taisikin olla enemmän ikävä mua. Nekku asettui lopulta patjani viereen nukkumaan hyvin onnellisena pikku Nuhvelina.

Seuraavana aamuna heräsin kuudelta siihen, että Nekku raapi vanhempieni makuuhuoneen ovea. Se oli täysin pirteänä pystyssä, mutta peloissaan murisevasta mahastaan. Toisella alkoi olla jo hirmuinen nälkä. Kipeältä se ei kuitenkaan vaikuttanut missään vaiheessa ja ruoka laski heti aamusta, vaikka uusi suu vaatikin vähän totuttelua ja opettelua. Oikeastaan Nekku oli kuin ei koskaan missään kolmen tunnin leikkauksessa ja viisi tuntia nukutettuna olisi ollutkaan. Oli helpotus nähdä se siinä kunnossa, iloisena omana itsenään.

Sairaslomaa pidettiin kaksi viikkoa, minkä aikana leikkiminen/lelujen retuuttaminen ja kovan ruuan pureskelu oli kiellettyä. Nekku sai viikon ajan kerran päivässä kipulääkettä, mikä näytti riittävän oikein hyvin. Lisäksi sen suu huuhdottiin suolavedellä kaksi kertaa päivässä. Antibiootteja se ei enää saanut, eikä haavakaan onneksi päässyt tulehtumaan.

Joulukuun viimeisellä viikolla käytiin vielä Anidentissä kontrollissa. Nekun suu oli parantunut juuri niinkuin oli pitänytkin. Samalla pääsin näkemään sen hampaattoman suun ensi kertaa, eikä se todellakaan ollut pahan näköinen (olin kuvitellut sen mielessäni hirmu kauhean näköiseksi). Päinvastoin, olin todella yllättynyt siitä, miten siistin näköinen sen suu lopulta oli. Huulessa oleva kuoppakin tulee vielä ajan myötä tasoittumaan.

Lopullinen tulos Nekun leukakasvaimesta kolahti sähköpostiin 6.1.2016. Nekun kasvain oli ei-aggressiivista tyyppiä, mikä tarkoitti siis sitä, ettei se lähetä etäpesäkkeitä. Leikkausmarginaalitkin olivat täysin puhtaat. Sähköpostin viimeinen lause sai leveän hymyn huulilleni: "kyseessä oli parantava leikkaus".


En kadu leikkausta hetkeäkään. Se oli ehdottomasti ainoa oikea ratkaisu. Vaikea ja raskas päätös, mutta ehdottomasti oikea. Nekku ei kärsinyt leikkauksesta ja sillä on nyt uusi & toimiva suu, jolla se pystyy järsimään luita, retuuttamaan leluja ja tekemään kaiken niinkuin ennenkin. Tämän taistelun me päätimme voittaa. Tämän taistelun me voitimme. Vaikka leikkaus kuulosti kauhealta todellisuudessa se ei ollut Nekulle sitä.

Lopuksi haluan kiittää jokaista Nekun leikkaukseen, kuvauksiin ja hoitoon osallistunutta eläinlääkäriä sekä hoitajaa. Ilman heitä Nekku ei ehkä olisi enää tässä.